Luin pitkästä aikaa yhden suosikkikirjani, Kärpästen herran. Luin tämän ekaa kertaa kun olin lukiossa, ja siitä lähtien olen lukenut tämän säännöllisesti, nyt tosin ensimmäistä kertaa englanniksi.
Lentokone putoaa toisen maailmansodan aikaan, ja henkiin jää joukko koulupoikia, jotka pelastautuvat autiolle saarelle. Ensin lasten keskenään oleminen ja jännittävä saari vaikuttavat seikkailulta, ja kaikki menee hyvin. Pojat onnistuvat järjestämään elämäänsä sivistyneesti odottaen pelastusta. Sitten kuitenkin peto hiipii ensin pienempien, sitten vanhempienkin lasten uniin.
Valitettava todellisuus ja ihmismielen syvimmät tunnot nousevat esiin. Kaikki ei olekaan enää koulupoikien leikkiä, vaan totista totta.
Lukija tempautuu tarinaan mukaan ja elää poikien kauhuissa, peloissa ja epätoivossa mukana. Siksi lukiessaan ei välttämättä tajuakaan, kuinka pitkälle kaikki on mennyt. Lopussa tulee vasta suuri ymmärrys ja järkytys, kun asettaa tapahtumat kehyksiinsä ja muistaa, että kyseessä oli tosiaan joukko pieniä koulupoikia.
Loppuun lainaus kirjan viimeiseltä sivulta:
And in the middle of them, with filthy body, matted hair, and unwiped nose, Ralph wept for the end of innocence, the darkness of man's heart - -
Tämä lainaus kuvaa hyvin kirjan syvintä olemusta. Tätä kirjaa on vaikea pukea sanoiksi. Siksi: lukekaa tämä, tämä on todella loistava. Järkyttävä kyllä, mutta parhaita ikinä lukemiani kirjoja.
Mulla kanssa tämä on lukion jälkeen kuulunut lemppareihin! Muistan, että aluksi kirja ei oikein innostanut, oli "ihan tylsä" ja "miks on pakko" ja "en tajua" jne, mut sit kun siihen vauhtiin pääsi, sen näkikin (tai ymmärsi) niin eri tavalla ja sain jopa meidän iskän lukemaan sitä :D Vois sanoa, että tää tavallaan vaikutti aika paljon meikäläisen nykytapaan ajatella asioita...
VastaaPoistaJepå, eipä tuohon lisäämistä. Tämä saa ajattelemaan. Värvään kihlattunikin lukemaan sen. :D
VastaaPoista