Luettuani tämän tekstin nauroin vääränä pitkän aikaa, ja totesin, että eiköhän se taas ole aika lukea yksi aito Harlekiini-romaani. Enkä nyt tarkoita niitä ihan kohtuullisen laadukkaita norarobertseja ja muita vastaavia, vaan ihan aitoa harlekiiniromantiikkaa, niitä halvimpia, 150-sivuisia läpysköitä, joiden kannessa mies ja nainen syleilevät intohimoisesti.
Lampsin paikalliseen markettiin ja hetken tiirailtuani tartuin Annie West -nimisen henkilön kirjoittamaan teokseen Un prince à aimer. Tämähän suomeksi tarkoittaa kutakuinkin "rakastettava prinssi". Alkuteoksen nimi näyttää olleen Passion, Purity and The Prince, joka kertonee kaiken tarpeellisen tämän kirjan juonesta.
Ensiksi meillä on oikein kunnon playboy-prinssi, sitten toisekseen meillä on ujo, tavallinen nainen. Ja miten käykään? He rakastuvat toisiinsa palavasti muutamassa päivässä ja sitten menevät tietenkin naimisiin.
Haha, todellisuuspako kunniaan! En voi väittää, että näistä oikeasti itselleen mitään kovin paljon saisi. Itse en ehkä pystyisi kovin paljon näitä lukemaan, ainakaan peräkkäin, koska juonet ovat yleensä ihan samankaltaisia, ja onhan nämä ihan hirveän sokerisia. Itse prefeeraan kuitenkin vähän "syvällisempää" hömppää (Kinsellaa, Keyesiä jne.). Tykkään että juonessa on joskus jotain pieniä yllätyksiä, vaikka toki he saavat aina toisensa ja se on kyllä aina tiedossakin kirjaa aloittaessa.
Jännä juttu on se, että näitähän myydään ihan hirveästi, ja kyllä näitä joka kiskasta ja kaupasta saa. Ilmeisesti maailmassa on siis aika paljon todellisuuspakoa kaipaavia naisihmisiä!
Mitä mieltä olette harlekiineista? Roskaa vai tarpeellista todellisuuspakoa?
Minä sain viime syksynä synttärilahjaksi miehen pikkuveljeltä ihan aidon harlekiini-pokkarin! Kannessa tumma mies ja vaalea nainen auvoisassa syleilyssä :)
VastaaPoistaTämän tason hömppää olen lukenut vain muutaman kirjan verran, mutta Anni Polvan romaaneja sitäkin enemmän. Juonen suhteen niissä on sama ongelma kuin harlekiineissa: henkilöt ja juonet ovat niin toistensa kaltaisia, että ei voi olla ihan varma, onko kirjan sittenkin jo lukenut. :)
Se on muuten kieltämättä hankala probleema - "oonko mä jo lukenut tän?!" En ole muuten Anni Polvaan tutustunut muuten kuin Tiina-kirjojen kanssa muksuna. Pitäis varmaan uudistaa tuttavuus!
VastaaPoistaLuin noin 15 vuotiaana harlekiineja (niitä aitoja, äidin vanhoja) melkein kuin työkseni. Nykyään en enää pysty lukemaan paria sivua pidempään vakavalla naamalla :D Ehkä jo vähän turhankin kevyttä.
VastaaPoistaHyvä aihe! Noissa harlekiineissahan tehoaa juuri se muuttumaton juonikuvio, jota osuvasti kuvailit :). En pidä harlekiineja varsinaisesti "kirjallisuutena" vaan hömppäviihteenä, joka vain sattuu olemaan kirjallisessa muodossa. Minusta on hauska lukea noin yksi harlekiini vuodessa, kyllä noillakin läpysköillä tarkoituksensa on - ja se tarkoitus on jokin muu kuin taidenautinto :D.
VastaaPoistaJa mitä viihdekirjallisuuteen tulee, totta kai Kinsellat ja Keynesit ovat tasokkaampia, mutta myös pidempiä; siksi en jaksa niitä lukea.
Katri, näiden lukeminen vakavalla naamalla ei kieltämättä ole kovin helppoa...
VastaaPoistaPienen mökin emäntä, ihan totta - näille toki on paikkansa sellaisena äärikevyenä viihteen muotona, jolloin mikä tahansa muu on liikaa...